Hengitän

3 vuotta.

En ole lukenut tätä blogia kolmeen vuoteen.

Tänään löysin 13-vuotiaan itseni ruumiin, hänen ajatustensa rungon. En ole muuttunut laisinkaan, mutta olen muuttunut aivan järkyttävän paljon. Musta tuntuu, että olen muuttunut tyhmäksi.

Niin paljon on tapahtunut.

Olen rakastunut, humaltunut, parantunut, kasvanut, kohdannut uusia ihmisiä, muuttanut Venäjälle, oppinut uuden kielen, matkustanut, lopettanut peruskoulun, lukenut lehtiä,  laulanut, oppinut niin paljon uutta. Niin järjettömän paljon, ettei voi kuvitellakaan.

Olen silti se sama ihmissuhteita järjettömästi pelkäävä eloisa minä. Tällä hetkellä suomeksi kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia, en vain kykene löytämään oikeita sanoja. Venäjäksi kirjoittaminen ei kuitenkaan myönkään onnistu.

Lyhyesti sanottuna, olen aivan sama ihminen, joka ilman päämääriä selailee elämänsä sivuja ja ottaa kylpyjä omissa heikkouksissaan.

Mihinkäs sitä tästä muuttumaankaan ryhtyä täytyisi?

Taidan olla pähkähullu 1

 Tähän alkuun pikaiset kuulumiset. Olen todella onnellinen, koska löysin ihanan piilotetun kappaleen Justicen levyltä. Sitten asiaan:

 Ootteko koskaan aatelleet, kuinka typerää on diagnosoida itseänsä netissä, varsinkin mielenterveyshäiriöiden puolelta?

No varmasti olette.

 

 Mä nyt päätin kumminkin etsiä kaikki sairauteni Wikipediasta, huvikseni ja todetakseni taas kerran, kuinka monimutkainen ihmismieli on. Ja kuinka tyhmiä ihmiset ovat, uskoessaan sokeasti kaikkeen lukemaansa.

 Minulla on ainakin 7 mielitautia, joista 4 tässä tekstissä. Koska tämä on niin yksipuoleista ja pitkää jorinaa, jaan tämän kahteen osaan:

  ADHD / ADD eli tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö

 Täytän täydellisesti lähes kaikki Wikipedian antamat kriteerit. Keskittymisvaikeudet ja huolimattomuus, ajatusten harhailu. Uusien tehtävien aloittamisen vaikeus.

  Harkitsemattomuus eli impulsiivisuus, todellakin. Taipumus kyllästyä, jatkuva virikkeiden etsiminen. Vaikeus toimia yleisesti odotettujen mallien mukaan. Luovuus ja intuitiivisuus.

  Ainoastaan alisuoriutumisen tunne puuttuu. 

 Tämän mukaan minulla olisi oikein mallikas ADHD, mutta eipä kumminkaan ole (vai onko???).  

  PARANOIA eli harhaluuloisuushäiriö

 Myönnän, olen osittain vainoharhainen. Myös  suuruudenhullu.

Vainoharhaisuuteni ilmenee mm. siinä, että minulla on repussani/laukussani (lähes) aina linkkuveitsi ja sytkäri. Joka miehen selviytymiskaksikko siltä varalta, että minut kidnapataan, tulee maailmanloppu, joudun metsään eksyksiin...

 Lisäksi yksi "syvin" periaatteeni on, että koskaan ei saa luottaa mihinkään. Ei edes omaan olemassaoloonsa.

 Tervettä kyseenalaistamista vai jopa vainoharhaisuutta?

  MANIA 

 "Mania (maanisuus) on mielialahäiriö, jossa mieliala on epänormaalisti ja pysyvästi kohonneena ja kiihtyneenä mielialana, jota jatkuu vähintään viikon".

 Mä olen erittäin ylienerginen, aina. Olen hyvin puhelias, mulla on ylikorostunut itsetunto, aikani kuluu nopeasti, en nuku kovin paljoa ja jaksan silti hyvin ja pidän uhkapeleistä.

 Jos mun pitäisi valita jokin psyykkinen häiriö, joka mulla todennäköisimmin olisi, yksi niistä olisi mania. Voisin hyvinkin kuvitella itseni maanisena ja suvulliset tekijät ovat erittäin suotuisat manialle.

  HYPERGRAFIA (ironista kyllä)

 "Hypergrafia tarkoittaa vastustamatonta halua kirjoittaa ja dokumentoida omaa elämäänsä ja ajatuksiaan (Wikipedia)".

 Moi olen K.A. ja bloggaan ajatuksistani ja elämääni pakonomaisen tarpeen vuoksi. Pidän myös päiväkirjaa. Tahdon, että ajatukseni säilyvät pidempään kuin minä. Pidän niitä jotenkin niin hienoina.

  Seuraavassa osassa: APD, Psykopatia, ja Narsismi! 

En halua valittaa

Mitä mietit?

Ai mitä mä ajattelen? Minäpä kerron.

Mä mietin aika synkkiä asioita. Usein linkissä käyn tämän saman keskustelun mielessäni, viikottain, päivittäin. Yleensä vastaukset ovat samat, joskus huonommat, joskus paremmat.

Pitäiskö mun tappaa itteni? 

En tiedä. Pitäiskö? 

Jatkokysymyksiä:

Onko mulla mitään syytä elää? 

Eipä oikeastaan.

Olisko mulla kumminkaan mitään syytä kuolla?

Ei sitäkään.

Pidänkö mä elämästä? 

Ehkä, joskus. Mä pidän ihmisistä.

Pitääkö ihmiset musta? 

Apua ei kumminkaan. Kaikki vihaa mua. Äh, olen taas harhainen. Tietenkin musta pidetään, hölmö. 

Olisko joku surullinen, jos mä kuolisin? 

Olisi, tietenkin, tyhmä.

Pitäiskö mun tappaa itteni? 

Ei, ei mun pitäs.  

Ja näin mä pysyn hengissä.

Syytän sairasta ylpeyttäni

Mitä on tunteet? 

Mitkä kaikki ovat tunteita?

Onko ylpeys tunne?

Onko ylpeys jotain, joka hallitsee tunteita?

Ylpeys ei ole minulle tunne, eikä se hallitse minun tunteitani. Tunne kaiken ajatuksissani, tiedän, mitä tunnen.

 Ylpeys on se, joka estää minua näyttämästä tunteitani.

Pystyn näyttämään pinnalliset tunteeni ja myönnän olevani väärässä, se ei loukkaa ylpeyttäni. Sen sijaan kärsin valitettavan yleisestä suomalaisuudesta, kyvyttömyydestä myöntää välittävänsä toisesta. Olen muka niin itsenäinen, etten kaipaa muita.

 Olen puhunut tästä aiemmin. Siitä, että esitän selviäväni itse, enkä tarvitse muita auttamaan minua syömmein kasassa pitämisessä. 

 Mun sisarukset on mulle tärkeimpiä koko maailmassa. Mä en ole ikinä sanonut välittäväni niistä. Halasin mun veljeä viime kerran vuosia sitten, mulla ei ole hajuakaan, kuinka kauan siitä on aikaa. 

 Sisarusten kanssa ylpeys on se haastavin asia. Sisaruksiaan "kuuluu vihata". Kaikki, joilla on sisaruksia, ymmärtää tämän. Muille se voi olla vaikeampaa. Suhde heihin on niin monimutkainen. He eivät ole ystäviä, vanhempia tai sukulaisia, vaan sisaruksia.

 En pysty kirjoittamallakaan sanomaan sitä vahvinta sanaa. R-sanaa. En pysty, olen liian ylpeä.

AWOLNATIONin Sail on uskomattoman vahva kappale, niin tekstiltään kuin melodialtaan. Mun on pakko kuunnella se aina niin kovalla kuin mahdollista, sillä mikään ei ole yhtä mukaansatempaavaa kuin Sailin basso.

Blame it on my own sick pride, baby.

Kovikset ei sääliä kaipaa

Mä oon tässä viime päivien aikana oppinut yhden ihan mahtavan taidon. 

Mä nimittäin olen oppinut puhumaan ongelmistani. Purkamaan sisintäni painavaa mustaa sotkua. Se on aikas hauskaa, mutta mä en todellakaan puhu mun ongelmistani keille tahansa. En ainakaan parhaille ystävilleni, kuraattoreille tai vanhemmille. Silloin asiat tuntuisivat liian vakavalta ja minun pitäisi itkeä jonkun olkapäätä vasten ja saada tuntea, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Vihaan sitä. Sääliminen tekee mut heikommaksi, katkerammaksi.

 Mä puhun ongelmistani niiden kanssa, joilla menee vielä huonommin. Jotka ei pidä elämää mitenkään tärkeänä, vaan erittäin monimutkaisena pelinä, jonka yläpuolella he ovat. He eivät kuulu peliin, vaan ovat sen yläpuolella, polttavat tupakkaa kadunvarresa ja katselevat niitä, jotka ovat kuluttaneet peliin kaikki rahansa. Pidän heistä, näen heissä itseni.

 Heidän kanssaan voi nauraa kaikille tappeluille, joihin on joutunut. Voi katsoa asioita taaksepäin ja nauraa niille, kisailla, kummalla meni huonommin.

 Yksi näistä ihmisistä on Tatu. Tatu on turhautunut teinipoika, joka on kotoisin pienestä kylästä Pohjanmaalta. Sitä tuntee itsensä niin vapautuneeksi, kun voi nauraen keskustella läheisen ystävänsä hyväksikäytöstä, rakkaan sedän alkoholisoitumisesta ja kadulla pyssyllä uhkailleesta juoposta.

 Tatu pistää paremmaksi ja kertoo suvussaan tapahtuneesta insestistä, siitä, kuinka hän kymmenvuotiaana oli ainoa sukujuhlissaan selvinpäin oleva ja joutui vahtimaan, etteivät vanhemmat miehet tippuisi saunavuorollaan kiukaaseen, ja kuinka hänen isänsä oli nakkijonotappelussa puhkaissut keuhkonsa ja saanut ehdonalaisen vankeuden pahoinpitelystä ja teräaseella uhkailusta.

 Tatu on mahtava. Se on kovis, ihan niin kuin minäkin. Me ei säälitä toisiamme. 

Sen takia me ollaan ystäviä.

Kaksi vuotta

  Tänään oli harvinaisen huono päivä koulussa.

 Mä oikeesti uskon siihen, että ihmiset pitää musta. Mun kaverit haluu olla mun kanssani, tutut moikkaa aina kadulla ja vaihtaa kuulumiset, eikä kukaan tunnu välttelevän mua. Varmistuin tästä muutama päivä sitten, kun eräs henkilö, jonka kanssa olin puhunut ennen vain kaksi kertaa hyvin lyhyesti ja tyhjänpäiväisesti pysäytti minut kadulla ja rupesi hymyillen juttelemaan.

 Mulla on paljon hyviä ystäviä ja tunnen ihmisiä, joista oikeasti pidän, jotka ovat kanssani samalla aaltopituudella ja joiden kanssa aika lentää kuin siivillä. Valitettavasti luokkalaiseni eivät kuulu tähän ryhmään. Ei minua kiusata, päinvastoin, olen kuulemma luokkani pidetyin ihminen. Ongelmahan on se, että minä en pidä luokkalaisistani (paitsi neljästä, he eivät kumminkaan pidä niin paljoa toisistaan).

 Luokkalaiseni ovat oikein mukavia ja ystävällisiä, mutta kuivia. Tylsiä. Tavallisia. Sosiaalisten paineiden kahleiden sitomia. Varovaisia. Panikoivat, jos alkuperäinen suunnitelma ei pidä.
 Ekstrovertille, impulsiiviselle ja supersosiaaliselle ihmisille tuollaiset ihmiset ovat masentavaa seuraa.

 Tiedostan sen, etten voi olettaa kaikkien muiden ihmisten olevan mahtavia persoonia, sillä todellisuudessa kiinnostavat ihmiset ovat minimaalinen vähemmistö tylsien ihmisten joukossa. Olen vain liian vaativa.

 Tajusin kanssa, millaista tuntuu olla täysin eri aaltopituudella jonkun kanssa. Yleensä pystyn toimimaan kaikenlaisten ihmisten kanssa ja löydän nopeasti sen yhteisen sävelen, mutta nyt minut laitettiin koulussa parityöhön Saskan kanssa. Olen "tuntenut" Saskan jo vuosia, mutta en ole koskaan erityisemmin pitänyt hänestä. En vihaakaan häntä, tunteeni ovat neutraalit.
 Työtä tehdessämme hämmennyin todella paljon, sillä en ymmärtänyt häntä laisinkaan. En osannut lukea hänen ilmeitään, kehonkieltään tai äänensävyään. Hän oli kuin hepreaksi kirjoitettu kirja.
 Tunnetta on vaikea selittää.

 Saska puri kynsiään. Inhosin sitä.

I've labored long and hard for bread,
For honor, and for riches,
But on my corns too long you've tred,
You fine-haired sons of bitches.

(Black Bart)

 Oi Pyhä Aleksandra, vie minut pois tästä kurjuudesta.

Ultra Bran Rubikin kuutio on kuin suoraan ajatuksistani. Paitsi minun ystäväni eivät osaa koota rubikin kuutiota nopeasti.