Taidan olla pähkähullu 1

 Tähän alkuun pikaiset kuulumiset. Olen todella onnellinen, koska löysin ihanan piilotetun kappaleen Justicen levyltä. Sitten asiaan:

 Ootteko koskaan aatelleet, kuinka typerää on diagnosoida itseänsä netissä, varsinkin mielenterveyshäiriöiden puolelta?

No varmasti olette.

 

 Mä nyt päätin kumminkin etsiä kaikki sairauteni Wikipediasta, huvikseni ja todetakseni taas kerran, kuinka monimutkainen ihmismieli on. Ja kuinka tyhmiä ihmiset ovat, uskoessaan sokeasti kaikkeen lukemaansa.

 Minulla on ainakin 7 mielitautia, joista 4 tässä tekstissä. Koska tämä on niin yksipuoleista ja pitkää jorinaa, jaan tämän kahteen osaan:

  ADHD / ADD eli tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö

 Täytän täydellisesti lähes kaikki Wikipedian antamat kriteerit. Keskittymisvaikeudet ja huolimattomuus, ajatusten harhailu. Uusien tehtävien aloittamisen vaikeus.

  Harkitsemattomuus eli impulsiivisuus, todellakin. Taipumus kyllästyä, jatkuva virikkeiden etsiminen. Vaikeus toimia yleisesti odotettujen mallien mukaan. Luovuus ja intuitiivisuus.

  Ainoastaan alisuoriutumisen tunne puuttuu. 

 Tämän mukaan minulla olisi oikein mallikas ADHD, mutta eipä kumminkaan ole (vai onko???).  

  PARANOIA eli harhaluuloisuushäiriö

 Myönnän, olen osittain vainoharhainen. Myös  suuruudenhullu.

Vainoharhaisuuteni ilmenee mm. siinä, että minulla on repussani/laukussani (lähes) aina linkkuveitsi ja sytkäri. Joka miehen selviytymiskaksikko siltä varalta, että minut kidnapataan, tulee maailmanloppu, joudun metsään eksyksiin...

 Lisäksi yksi "syvin" periaatteeni on, että koskaan ei saa luottaa mihinkään. Ei edes omaan olemassaoloonsa.

 Tervettä kyseenalaistamista vai jopa vainoharhaisuutta?

  MANIA 

 "Mania (maanisuus) on mielialahäiriö, jossa mieliala on epänormaalisti ja pysyvästi kohonneena ja kiihtyneenä mielialana, jota jatkuu vähintään viikon".

 Mä olen erittäin ylienerginen, aina. Olen hyvin puhelias, mulla on ylikorostunut itsetunto, aikani kuluu nopeasti, en nuku kovin paljoa ja jaksan silti hyvin ja pidän uhkapeleistä.

 Jos mun pitäisi valita jokin psyykkinen häiriö, joka mulla todennäköisimmin olisi, yksi niistä olisi mania. Voisin hyvinkin kuvitella itseni maanisena ja suvulliset tekijät ovat erittäin suotuisat manialle.

  HYPERGRAFIA (ironista kyllä)

 "Hypergrafia tarkoittaa vastustamatonta halua kirjoittaa ja dokumentoida omaa elämäänsä ja ajatuksiaan (Wikipedia)".

 Moi olen K.A. ja bloggaan ajatuksistani ja elämääni pakonomaisen tarpeen vuoksi. Pidän myös päiväkirjaa. Tahdon, että ajatukseni säilyvät pidempään kuin minä. Pidän niitä jotenkin niin hienoina.

  Seuraavassa osassa: APD, Psykopatia, ja Narsismi! 

En halua valittaa

Mitä mietit?

Ai mitä mä ajattelen? Minäpä kerron.

Mä mietin aika synkkiä asioita. Usein linkissä käyn tämän saman keskustelun mielessäni, viikottain, päivittäin. Yleensä vastaukset ovat samat, joskus huonommat, joskus paremmat.

Pitäiskö mun tappaa itteni? 

En tiedä. Pitäiskö? 

Jatkokysymyksiä:

Onko mulla mitään syytä elää? 

Eipä oikeastaan.

Olisko mulla kumminkaan mitään syytä kuolla?

Ei sitäkään.

Pidänkö mä elämästä? 

Ehkä, joskus. Mä pidän ihmisistä.

Pitääkö ihmiset musta? 

Apua ei kumminkaan. Kaikki vihaa mua. Äh, olen taas harhainen. Tietenkin musta pidetään, hölmö. 

Olisko joku surullinen, jos mä kuolisin? 

Olisi, tietenkin, tyhmä.

Pitäiskö mun tappaa itteni? 

Ei, ei mun pitäs.  

Ja näin mä pysyn hengissä.

Syytän sairasta ylpeyttäni

Mitä on tunteet? 

Mitkä kaikki ovat tunteita?

Onko ylpeys tunne?

Onko ylpeys jotain, joka hallitsee tunteita?

Ylpeys ei ole minulle tunne, eikä se hallitse minun tunteitani. Tunne kaiken ajatuksissani, tiedän, mitä tunnen.

 Ylpeys on se, joka estää minua näyttämästä tunteitani.

Pystyn näyttämään pinnalliset tunteeni ja myönnän olevani väärässä, se ei loukkaa ylpeyttäni. Sen sijaan kärsin valitettavan yleisestä suomalaisuudesta, kyvyttömyydestä myöntää välittävänsä toisesta. Olen muka niin itsenäinen, etten kaipaa muita.

 Olen puhunut tästä aiemmin. Siitä, että esitän selviäväni itse, enkä tarvitse muita auttamaan minua syömmein kasassa pitämisessä. 

 Mun sisarukset on mulle tärkeimpiä koko maailmassa. Mä en ole ikinä sanonut välittäväni niistä. Halasin mun veljeä viime kerran vuosia sitten, mulla ei ole hajuakaan, kuinka kauan siitä on aikaa. 

 Sisarusten kanssa ylpeys on se haastavin asia. Sisaruksiaan "kuuluu vihata". Kaikki, joilla on sisaruksia, ymmärtää tämän. Muille se voi olla vaikeampaa. Suhde heihin on niin monimutkainen. He eivät ole ystäviä, vanhempia tai sukulaisia, vaan sisaruksia.

 En pysty kirjoittamallakaan sanomaan sitä vahvinta sanaa. R-sanaa. En pysty, olen liian ylpeä.

AWOLNATIONin Sail on uskomattoman vahva kappale, niin tekstiltään kuin melodialtaan. Mun on pakko kuunnella se aina niin kovalla kuin mahdollista, sillä mikään ei ole yhtä mukaansatempaavaa kuin Sailin basso.

Blame it on my own sick pride, baby.

Kovikset ei sääliä kaipaa

Mä oon tässä viime päivien aikana oppinut yhden ihan mahtavan taidon. 

Mä nimittäin olen oppinut puhumaan ongelmistani. Purkamaan sisintäni painavaa mustaa sotkua. Se on aikas hauskaa, mutta mä en todellakaan puhu mun ongelmistani keille tahansa. En ainakaan parhaille ystävilleni, kuraattoreille tai vanhemmille. Silloin asiat tuntuisivat liian vakavalta ja minun pitäisi itkeä jonkun olkapäätä vasten ja saada tuntea, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Vihaan sitä. Sääliminen tekee mut heikommaksi, katkerammaksi.

 Mä puhun ongelmistani niiden kanssa, joilla menee vielä huonommin. Jotka ei pidä elämää mitenkään tärkeänä, vaan erittäin monimutkaisena pelinä, jonka yläpuolella he ovat. He eivät kuulu peliin, vaan ovat sen yläpuolella, polttavat tupakkaa kadunvarresa ja katselevat niitä, jotka ovat kuluttaneet peliin kaikki rahansa. Pidän heistä, näen heissä itseni.

 Heidän kanssaan voi nauraa kaikille tappeluille, joihin on joutunut. Voi katsoa asioita taaksepäin ja nauraa niille, kisailla, kummalla meni huonommin.

 Yksi näistä ihmisistä on Tatu. Tatu on turhautunut teinipoika, joka on kotoisin pienestä kylästä Pohjanmaalta. Sitä tuntee itsensä niin vapautuneeksi, kun voi nauraen keskustella läheisen ystävänsä hyväksikäytöstä, rakkaan sedän alkoholisoitumisesta ja kadulla pyssyllä uhkailleesta juoposta.

 Tatu pistää paremmaksi ja kertoo suvussaan tapahtuneesta insestistä, siitä, kuinka hän kymmenvuotiaana oli ainoa sukujuhlissaan selvinpäin oleva ja joutui vahtimaan, etteivät vanhemmat miehet tippuisi saunavuorollaan kiukaaseen, ja kuinka hänen isänsä oli nakkijonotappelussa puhkaissut keuhkonsa ja saanut ehdonalaisen vankeuden pahoinpitelystä ja teräaseella uhkailusta.

 Tatu on mahtava. Se on kovis, ihan niin kuin minäkin. Me ei säälitä toisiamme. 

Sen takia me ollaan ystäviä.

Kaksi vuotta

  Tänään oli harvinaisen huono päivä koulussa.

 Mä oikeesti uskon siihen, että ihmiset pitää musta. Mun kaverit haluu olla mun kanssani, tutut moikkaa aina kadulla ja vaihtaa kuulumiset, eikä kukaan tunnu välttelevän mua. Varmistuin tästä muutama päivä sitten, kun eräs henkilö, jonka kanssa olin puhunut ennen vain kaksi kertaa hyvin lyhyesti ja tyhjänpäiväisesti pysäytti minut kadulla ja rupesi hymyillen juttelemaan.

 Mulla on paljon hyviä ystäviä ja tunnen ihmisiä, joista oikeasti pidän, jotka ovat kanssani samalla aaltopituudella ja joiden kanssa aika lentää kuin siivillä. Valitettavasti luokkalaiseni eivät kuulu tähän ryhmään. Ei minua kiusata, päinvastoin, olen kuulemma luokkani pidetyin ihminen. Ongelmahan on se, että minä en pidä luokkalaisistani (paitsi neljästä, he eivät kumminkaan pidä niin paljoa toisistaan).

 Luokkalaiseni ovat oikein mukavia ja ystävällisiä, mutta kuivia. Tylsiä. Tavallisia. Sosiaalisten paineiden kahleiden sitomia. Varovaisia. Panikoivat, jos alkuperäinen suunnitelma ei pidä.
 Ekstrovertille, impulsiiviselle ja supersosiaaliselle ihmisille tuollaiset ihmiset ovat masentavaa seuraa.

 Tiedostan sen, etten voi olettaa kaikkien muiden ihmisten olevan mahtavia persoonia, sillä todellisuudessa kiinnostavat ihmiset ovat minimaalinen vähemmistö tylsien ihmisten joukossa. Olen vain liian vaativa.

 Tajusin kanssa, millaista tuntuu olla täysin eri aaltopituudella jonkun kanssa. Yleensä pystyn toimimaan kaikenlaisten ihmisten kanssa ja löydän nopeasti sen yhteisen sävelen, mutta nyt minut laitettiin koulussa parityöhön Saskan kanssa. Olen "tuntenut" Saskan jo vuosia, mutta en ole koskaan erityisemmin pitänyt hänestä. En vihaakaan häntä, tunteeni ovat neutraalit.
 Työtä tehdessämme hämmennyin todella paljon, sillä en ymmärtänyt häntä laisinkaan. En osannut lukea hänen ilmeitään, kehonkieltään tai äänensävyään. Hän oli kuin hepreaksi kirjoitettu kirja.
 Tunnetta on vaikea selittää.

 Saska puri kynsiään. Inhosin sitä.

I've labored long and hard for bread,
For honor, and for riches,
But on my corns too long you've tred,
You fine-haired sons of bitches.

(Black Bart)

 Oi Pyhä Aleksandra, vie minut pois tästä kurjuudesta.

Ultra Bran Rubikin kuutio on kuin suoraan ajatuksistani. Paitsi minun ystäväni eivät osaa koota rubikin kuutiota nopeasti.

Hullun valssi

"Elämä ei ole ruusuilla tanssimista" on hyvin hämmentävä sanonta. En ole varma, tanssitaanko siinä ruusun terälehdillä vai sellaisten ruusujen päällä, joissa on vielä varret. Itse olen käsittänyt sen jälkimmäisellä tavalla, ja mun mielestäni elämä on vertauskuvallisesti hyvin samanlaista ruusuilla tanssimisen kanssa. 

 Ruusut ja tanssi on kaunista, ihanaa, iloista, elämänvoimaista ja muuta ihanaa, mutta piikit satuttavat jo valmiiksi tanssista väsyneitä jalkoja. Ihan niin kuin elämä. 

 Kun bileissä on hyvä meno, niin tanssii sydämensä kyllyydestä eikä välitä, vaikka jalkapohjat ovat rakoilla ja pohkeita särkee. Sitä ei huomaa ilon tihkuessa kaikkialta.

 Jos taas meininki on huono, niin jokainen piikki sattuu edellistä enemmän ja valittamisen aihetta löytyy kaikkialta. Silloin kemuista tahtoo lähteä, keinolla millä hyvänsä.

 Elämä on ruusuilla tanssimista.

Kummisetä

 Yhtenä päivänä olin mökillä. Siellä oli mun tätejä ja setiä sekä mummoni. Oli melko nuori olo siinä joukossa, jonka keski ikä pyörii kuudenkympin tienoilla.

 Mun mummolla on uusi lääkitys. Se on tehnyt siveästä, hiljaisesta vanhuksesta puheliaan ja (vanhojen ihmisten asteikolla) hyperaktiivisen. Kuulin sen kanssa kiroilevan ensimmäistä kertaa elämässäni.

 Näin kanssa kummisetääni pitkästä aikaa. Mun kummisetä on kyllä aivan mahtava jätkä. Istuin sen kanssa kahdestaan autossa ja siinä matkalla dissattiin politikkoja ja keskusteltiin purjehduksesta sekä palomiehistä.

 Mä olen ollut vähän hukassa tulevaisuuteni kanssa. En tiedä, miten musta voi tulla onnellinen tai mitä mun pitäis tehdä. Pitäiskö olla "järkevä" vai lähteä seikkailemaan Indonesian sademetsiin? Sademetsä houkuttelisi, mutta mä en tiedä, millainen mun elämäni noita päätöksiä tehdessä sitten on.

 En ole niitä, jotka tykkäävät suunnitella koko elämänsä valmiiksi neljännellä luokalla, mutta muut ihmiset painostavat siihen. Sukulaiset kyselevät, mikä minusta tulee. Niin myös tereveydenhoitaja, opettajat, ystävät, kaikki. Ite elän aika rennolla otteella näihin kysymyksiin, mutta tunnen aina pettäväni kaikki, kun en osaa sano, mitä tahdon tehdä.

 Kummisetäni kanssa jutellessa tajuisin, että tehdessään vaan sitä mitä rakastaa voi olla koko elämänsä ajan ihan onnellinen. Mä en vaan tiedä, mikä pitkän päälle kannattava tekee mut onnelliseksi.

 Justicen Stress on mun tämänhetkinen lempibiisi. Parilla ekalla kerralla en tykännyt siitä, mutta ai että se on niin hyvä. Nimi on mitä täydellisin juuri tälle biisille. Stress, nimenomaan. Kaiken älämölön keskellä näkyy aina välillä pilkahdus valoa, mutta liika stressaaminen ei johda mihinkään.

 Paitsi kuolemaan.

Hajanaista tekstiä tylsästä elämästä. 

Luurangot

 Meidän naapurustossamme on talo, jossa asuu kelvolliset vanhemmat ja kaksi suloista lasta. Päivisin isä leikkaa nurmikkoa, leikkii lastensa kanssa ja iltaisin hän istuu metsässä rööki huulessa salaisen poikaystävänsä kanssa.

 Meillä on talo, jossa asuu viisi ystävystä. Jokainen heistä kärsii erittäin vakavasta skitsofreniasta.

 Meillä on talo, jonka teini-ikäinen poika on komea, filmaattinen ja rikas. Iltaisin hän itkee hysteerisenä yksinäisyyttään ja toivoo rakkautta, jota ei perheeltään saa.

 Meillä on talo, jonka tytär kävelee kaduilla ranteet verta vuotaen haaleansiniset silmät tyhjyyteen tuijottaen. Hän haluaa vain pois.

 Meillä on talo, jossa asuu maailman onnellisin perhe. Yöllä ikkunoiden läpi kuulee astioiden rikkoutuvan ja itkuisen huudon halkovan yötä.

 Meillä on talo, jonka nainen rakasti lapsenlapsiaan ja aviomiestään. Hän kuoli yksin ja talosta kannettiin krääsää pois päivätolkulla.

 Meillä on talo, jossa asuu 15-vuotias tyttö perheineen. Tyttö on äärimmäisen lahjakas kilpatanssija ja jos tiedät oikeat sanat, häneltä saa mitä tahansa huumausaineita Suomen rajojen sisä- ja ulkopuolelta.

 Meillä on talo, jossa herttainen pariskunta asuu kissansa kanssa. Nainen on ammatiltaan opettaja. Hän on myös kylmäverinen koulukiusaaja.

 Meidän teidemme risteyksissä seisoo mies, joka laskee jokaisen ohikulkevan auton, pyörän ja kävelijän vuoden jokaisena päivänä.

 Meidän naapurustossamme jokaisella on salaisuutensa. Minä tiedän sen ja voisin kertoa heille tietäväni ne. Sen sijaan tungen korvanapit syvälle korviini ja pistän musiikin kovemmalle. Tyttö kävelee verta vuotaen ohitseni. Vilkaisen ohimennen hänen tuttuja kasvojansa, mutta ne eivät vastaa katseeseeni. Tytön jäljessä kulkee hänen äitinsä.

 Kadun toisella puolella näen ikkunasta miehen, joka pettää vaimoansa toisen miehen kanssa. Kuinka tahtoisinkaan kertoa siitä muille, mutta suljen silmäni tältä ja jatkan matkaani.

 Not my business, kuten sanotaan.

 Kaikilla on syntinsä. Se tekee meistä inhimillisiä olentoja.

Keittiössä tapahtuu kummia

Tänään keittiössä on kuulunut outoja ääniä. Aivan kuin joku heittelisi aina välillä katosta pieniä kiviä, jotka sitten osuvat kattiloihin ja pöytään ja laseihin. Onkohan tässä kyseessä paranormaali ilmiö (vaikka en toisaalta niihin uskokaan)?

Olis hauskaa olla räyhänhenki tai ihan vaan kummitus. Pystyis tekemään kaikkea mitä haluaa kummituskavereidensa kanssa.

Mutta onko kellään järkevää selitystä keittiön äänille? 

Parhaat selitykset, jotka olen keksinyt on ne, että joko meidän talo hajoaa, oon mennyt lopullisesti sekaisin tai keittiössä on hiiri. 

Hiiri olisi uskottavin.

Hävisin

 Viime aikoina olen hävinnyt monta kertaa (taas hävisin). Te, jotka tiedätte tämän pelin luultavasti hävisitte jo tässä vaiheessa.

 Mistä on kyse?

 Peli on maailmanlaajuinen ja leviää joka päivä eteenpäin. Pelin idea on, että peliä ei saa muistaa. Peliä on mahdotonta voittaa, sillä se jatkuu loputtomiin. 

 Pelissä on vain kolme yksinkertaista ja Wikipediasta kopioitua sääntöä: 

1. Kaikki pelistä tietävät pelaavat sitä.
2. Aina kun ajattelet peliä, häviät.  
3. Häviö täytyy myöntää ääneen.

 Tänään huusin kovaan ääneen yksin kotona ollessani "HÄVISIN!". Myöhemmin päivällä hävisin taas ja sain häviöni myöntämällä veljenikin häviämään.

 Sain tietää pelistä noin neljä vuotta sitten. Katsoin Yleltä tulevaa tiededokumenttia ihmisen muistista. Muistan ohjelmasta vain sen, kuinka koehenkilöitä ensin kiellettiin ajattelemasta jääkarhuja ja jääkarhut palasivat aina vain heidän ajatuksiinsa. Kun heitä taas pyydettiin ajattelemaan jääkarhuja, ei melkein kukaan muistanut niitä ajatella.
 Ohjelman lopussa juontaja kertoi Pelin säännöt ja siitä se sitten lähti.

 Hävisitkö?

Mikä on sinun elementtisi?

 Lapsena minä ja kaverini leikimme monenlaisia leikkejä. Perinteisten hippaleikkien ja kirkonrottien seassa oli myös lapsuudessani täysin hyväksyttävää alkukantaista larppausta. Tiesimme tosin jo silloin, että keskiaika on mielikuvitusleikeissä aivan yliarvostettua, joten olimme erilaisia ja esitimme elementtien hallitsijoita.

  Tässä leikissä oli tosin pari ongelmaa.

 1. Leikkijöitä oli useimmiten viisi tai enemmän.

 2. Jokainen tahtoi olla vesi.

 Ensimmäinen ongelma ratkaistiin helposti - ja lasten tapaan äärimmäisen julmasti - potkimalla aina muutama ulos leikistä, katselemaan kateellisena sivusta. Itsekin olin useasti tässä joukossa.

 Toinen ongelma oli sitten vaikeammin ratkaistavissa. Usein ala-asteen välitunnit menivät kokonaan väitellessä, kuka saisi olla vesi. Lopulta se jokaisessa lapsiryhmässä oleva säälimätön diktaattori jakoi elementit ja se, joka sai harteilleen vihatun maan murtui korviariipivään itkuun useammin kuin kerran.

 Itse olin usein tuli tai ilma ja se kelpasi minulle oikein hyvin, vaikka tahdoin salaa sydämessäni olla vesi. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu siltä, että tahdoin vettä vain sen takia, kun kaikki muutkin tahtoivat. Kaveripiirini diktaattori oli kuitenkin aina vesi. Aina.

 Muistellessa näitä herää kysymys. Mikä siinä vedessä oikein kiehtoi? En saa mieleeni yhtään ajatuksia tai mielipiteitäni noilta ajoilta. Ehkä vesi oli vaan niin kaunista tai helppoa ja meidän leikeissämme veden hallitsija kykeni muuttumaan merenneidoksi. 

 Leikit olivat kanssa hyvin omaa napaa tuijottavia ja koskaan ei tehty yhteistyötä, huidottiin vain hauskoja pyörremyrskyjä ja tulipalloja ilmaan ilman mitään järkevää syytä.
 Vanhetessani olen todennut, että elementit yksissään ovat voimakkaita ainoastaan tuhoamisessa, mutta yhdessä niitä voi hyödyntääkin. Purjevene liikkuu ilman ja veden voimasta. Tulta ei saa edes syttymään ilman maata tai ilmaa.

 Pienenä en tiennyt, tai tarkemmin sanottuna en osannut päättää, mikä elementtini on. En oikein osaa nytkään.

 Maa... sitä käy sääliksi. Kunnioitan maata ja se on mielestäni niin kaunis, mutta jotenkin tylsä. Se on liian pysyvää, ei ailahtele niin paljoa ja sen liikkeitä pystyy ennakoimaan ja tarkkailemaan helposti.

 Ilma alkaa jo kiehtomaan, mutta se on niin vaikeasti määriteltävissä. Liittyykö ilmaan sää? Entäpä avaruus? Pidin ilman leikkimisestä vain sen takia, kun pystyin lentämään. Nykyäänkiin ilma houkuttelee minua vain lentämisen takia.

 Vesi on hypnoottista. Sen voima ja kauneus, joka kiehtoo kaikkia pieniä lapsia. Vesi on elämän edellytys. Maapallon pinta-alasta, kuten ihmisen ruumiistakin 70 % on vettä. Jos hallitsisi vettä hallitsisi samalla koko maailmaa.

 Lopulta erilaisten nettitestien perusteella päädyin siihen tulokseen, että elementtini on tuli. Jokaisen sisällä asuu pieni pyromaani ja joillain ihmisillä se pääsee vain enemmän valloilleen. Itse taidankin kuulua jälkimmäisiin. Tykkään asioiden polttamisesta, mutta se on sellaista tavallista papereiden ja kepukoiden polttamista. Suurin tuhkaksi asti polttamani asia on tuoli. 

 Olet tuli! Tuli on sinun elämäsi dominoiva elementti. Varo, ettet polta ihmisiä elävältä!

 Pitää muistaa.
(tulipas kieroutunut lähtö blogille...)