Yhtenä päivänä olin mökillä. Siellä oli mun tätejä ja setiä sekä mummoni. Oli melko nuori olo siinä joukossa, jonka keski ikä pyörii kuudenkympin tienoilla.
Mun mummolla on uusi lääkitys. Se on tehnyt siveästä, hiljaisesta vanhuksesta puheliaan ja (vanhojen ihmisten asteikolla) hyperaktiivisen. Kuulin sen kanssa kiroilevan ensimmäistä kertaa elämässäni.
Näin kanssa kummisetääni pitkästä aikaa. Mun kummisetä on kyllä aivan mahtava jätkä. Istuin sen kanssa kahdestaan autossa ja siinä matkalla dissattiin politikkoja ja keskusteltiin purjehduksesta sekä palomiehistä.
Mä olen ollut vähän hukassa tulevaisuuteni kanssa. En tiedä, miten musta voi tulla onnellinen tai mitä mun pitäis tehdä. Pitäiskö olla "järkevä" vai lähteä seikkailemaan Indonesian sademetsiin? Sademetsä houkuttelisi, mutta mä en tiedä, millainen mun elämäni noita päätöksiä tehdessä sitten on.
En ole niitä, jotka tykkäävät suunnitella koko elämänsä valmiiksi neljännellä luokalla, mutta muut ihmiset painostavat siihen. Sukulaiset kyselevät, mikä minusta tulee. Niin myös tereveydenhoitaja, opettajat, ystävät, kaikki. Ite elän aika rennolla otteella näihin kysymyksiin, mutta tunnen aina pettäväni kaikki, kun en osaa sano, mitä tahdon tehdä.
Kummisetäni kanssa jutellessa tajuisin, että tehdessään vaan sitä mitä rakastaa voi olla koko elämänsä ajan ihan onnellinen. Mä en vaan tiedä, mikä pitkän päälle kannattava tekee mut onnelliseksi.
Justicen Stress on mun tämänhetkinen lempibiisi. Parilla ekalla kerralla en tykännyt siitä, mutta ai että se on niin hyvä. Nimi on mitä täydellisin juuri tälle biisille. Stress, nimenomaan. Kaiken älämölön keskellä näkyy aina välillä pilkahdus valoa, mutta liika stressaaminen ei johda mihinkään.
Paitsi kuolemaan.
Hajanaista tekstiä tylsästä elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti