Kaksi vuotta

  Tänään oli harvinaisen huono päivä koulussa.

 Mä oikeesti uskon siihen, että ihmiset pitää musta. Mun kaverit haluu olla mun kanssani, tutut moikkaa aina kadulla ja vaihtaa kuulumiset, eikä kukaan tunnu välttelevän mua. Varmistuin tästä muutama päivä sitten, kun eräs henkilö, jonka kanssa olin puhunut ennen vain kaksi kertaa hyvin lyhyesti ja tyhjänpäiväisesti pysäytti minut kadulla ja rupesi hymyillen juttelemaan.

 Mulla on paljon hyviä ystäviä ja tunnen ihmisiä, joista oikeasti pidän, jotka ovat kanssani samalla aaltopituudella ja joiden kanssa aika lentää kuin siivillä. Valitettavasti luokkalaiseni eivät kuulu tähän ryhmään. Ei minua kiusata, päinvastoin, olen kuulemma luokkani pidetyin ihminen. Ongelmahan on se, että minä en pidä luokkalaisistani (paitsi neljästä, he eivät kumminkaan pidä niin paljoa toisistaan).

 Luokkalaiseni ovat oikein mukavia ja ystävällisiä, mutta kuivia. Tylsiä. Tavallisia. Sosiaalisten paineiden kahleiden sitomia. Varovaisia. Panikoivat, jos alkuperäinen suunnitelma ei pidä.
 Ekstrovertille, impulsiiviselle ja supersosiaaliselle ihmisille tuollaiset ihmiset ovat masentavaa seuraa.

 Tiedostan sen, etten voi olettaa kaikkien muiden ihmisten olevan mahtavia persoonia, sillä todellisuudessa kiinnostavat ihmiset ovat minimaalinen vähemmistö tylsien ihmisten joukossa. Olen vain liian vaativa.

 Tajusin kanssa, millaista tuntuu olla täysin eri aaltopituudella jonkun kanssa. Yleensä pystyn toimimaan kaikenlaisten ihmisten kanssa ja löydän nopeasti sen yhteisen sävelen, mutta nyt minut laitettiin koulussa parityöhön Saskan kanssa. Olen "tuntenut" Saskan jo vuosia, mutta en ole koskaan erityisemmin pitänyt hänestä. En vihaakaan häntä, tunteeni ovat neutraalit.
 Työtä tehdessämme hämmennyin todella paljon, sillä en ymmärtänyt häntä laisinkaan. En osannut lukea hänen ilmeitään, kehonkieltään tai äänensävyään. Hän oli kuin hepreaksi kirjoitettu kirja.
 Tunnetta on vaikea selittää.

 Saska puri kynsiään. Inhosin sitä.

I've labored long and hard for bread,
For honor, and for riches,
But on my corns too long you've tred,
You fine-haired sons of bitches.

(Black Bart)

 Oi Pyhä Aleksandra, vie minut pois tästä kurjuudesta.

Ultra Bran Rubikin kuutio on kuin suoraan ajatuksistani. Paitsi minun ystäväni eivät osaa koota rubikin kuutiota nopeasti.

Hullun valssi

"Elämä ei ole ruusuilla tanssimista" on hyvin hämmentävä sanonta. En ole varma, tanssitaanko siinä ruusun terälehdillä vai sellaisten ruusujen päällä, joissa on vielä varret. Itse olen käsittänyt sen jälkimmäisellä tavalla, ja mun mielestäni elämä on vertauskuvallisesti hyvin samanlaista ruusuilla tanssimisen kanssa. 

 Ruusut ja tanssi on kaunista, ihanaa, iloista, elämänvoimaista ja muuta ihanaa, mutta piikit satuttavat jo valmiiksi tanssista väsyneitä jalkoja. Ihan niin kuin elämä. 

 Kun bileissä on hyvä meno, niin tanssii sydämensä kyllyydestä eikä välitä, vaikka jalkapohjat ovat rakoilla ja pohkeita särkee. Sitä ei huomaa ilon tihkuessa kaikkialta.

 Jos taas meininki on huono, niin jokainen piikki sattuu edellistä enemmän ja valittamisen aihetta löytyy kaikkialta. Silloin kemuista tahtoo lähteä, keinolla millä hyvänsä.

 Elämä on ruusuilla tanssimista.

Kummisetä

 Yhtenä päivänä olin mökillä. Siellä oli mun tätejä ja setiä sekä mummoni. Oli melko nuori olo siinä joukossa, jonka keski ikä pyörii kuudenkympin tienoilla.

 Mun mummolla on uusi lääkitys. Se on tehnyt siveästä, hiljaisesta vanhuksesta puheliaan ja (vanhojen ihmisten asteikolla) hyperaktiivisen. Kuulin sen kanssa kiroilevan ensimmäistä kertaa elämässäni.

 Näin kanssa kummisetääni pitkästä aikaa. Mun kummisetä on kyllä aivan mahtava jätkä. Istuin sen kanssa kahdestaan autossa ja siinä matkalla dissattiin politikkoja ja keskusteltiin purjehduksesta sekä palomiehistä.

 Mä olen ollut vähän hukassa tulevaisuuteni kanssa. En tiedä, miten musta voi tulla onnellinen tai mitä mun pitäis tehdä. Pitäiskö olla "järkevä" vai lähteä seikkailemaan Indonesian sademetsiin? Sademetsä houkuttelisi, mutta mä en tiedä, millainen mun elämäni noita päätöksiä tehdessä sitten on.

 En ole niitä, jotka tykkäävät suunnitella koko elämänsä valmiiksi neljännellä luokalla, mutta muut ihmiset painostavat siihen. Sukulaiset kyselevät, mikä minusta tulee. Niin myös tereveydenhoitaja, opettajat, ystävät, kaikki. Ite elän aika rennolla otteella näihin kysymyksiin, mutta tunnen aina pettäväni kaikki, kun en osaa sano, mitä tahdon tehdä.

 Kummisetäni kanssa jutellessa tajuisin, että tehdessään vaan sitä mitä rakastaa voi olla koko elämänsä ajan ihan onnellinen. Mä en vaan tiedä, mikä pitkän päälle kannattava tekee mut onnelliseksi.

 Justicen Stress on mun tämänhetkinen lempibiisi. Parilla ekalla kerralla en tykännyt siitä, mutta ai että se on niin hyvä. Nimi on mitä täydellisin juuri tälle biisille. Stress, nimenomaan. Kaiken älämölön keskellä näkyy aina välillä pilkahdus valoa, mutta liika stressaaminen ei johda mihinkään.

 Paitsi kuolemaan.

Hajanaista tekstiä tylsästä elämästä. 

Luurangot

 Meidän naapurustossamme on talo, jossa asuu kelvolliset vanhemmat ja kaksi suloista lasta. Päivisin isä leikkaa nurmikkoa, leikkii lastensa kanssa ja iltaisin hän istuu metsässä rööki huulessa salaisen poikaystävänsä kanssa.

 Meillä on talo, jossa asuu viisi ystävystä. Jokainen heistä kärsii erittäin vakavasta skitsofreniasta.

 Meillä on talo, jonka teini-ikäinen poika on komea, filmaattinen ja rikas. Iltaisin hän itkee hysteerisenä yksinäisyyttään ja toivoo rakkautta, jota ei perheeltään saa.

 Meillä on talo, jonka tytär kävelee kaduilla ranteet verta vuotaen haaleansiniset silmät tyhjyyteen tuijottaen. Hän haluaa vain pois.

 Meillä on talo, jossa asuu maailman onnellisin perhe. Yöllä ikkunoiden läpi kuulee astioiden rikkoutuvan ja itkuisen huudon halkovan yötä.

 Meillä on talo, jonka nainen rakasti lapsenlapsiaan ja aviomiestään. Hän kuoli yksin ja talosta kannettiin krääsää pois päivätolkulla.

 Meillä on talo, jossa asuu 15-vuotias tyttö perheineen. Tyttö on äärimmäisen lahjakas kilpatanssija ja jos tiedät oikeat sanat, häneltä saa mitä tahansa huumausaineita Suomen rajojen sisä- ja ulkopuolelta.

 Meillä on talo, jossa herttainen pariskunta asuu kissansa kanssa. Nainen on ammatiltaan opettaja. Hän on myös kylmäverinen koulukiusaaja.

 Meidän teidemme risteyksissä seisoo mies, joka laskee jokaisen ohikulkevan auton, pyörän ja kävelijän vuoden jokaisena päivänä.

 Meidän naapurustossamme jokaisella on salaisuutensa. Minä tiedän sen ja voisin kertoa heille tietäväni ne. Sen sijaan tungen korvanapit syvälle korviini ja pistän musiikin kovemmalle. Tyttö kävelee verta vuotaen ohitseni. Vilkaisen ohimennen hänen tuttuja kasvojansa, mutta ne eivät vastaa katseeseeni. Tytön jäljessä kulkee hänen äitinsä.

 Kadun toisella puolella näen ikkunasta miehen, joka pettää vaimoansa toisen miehen kanssa. Kuinka tahtoisinkaan kertoa siitä muille, mutta suljen silmäni tältä ja jatkan matkaani.

 Not my business, kuten sanotaan.

 Kaikilla on syntinsä. Se tekee meistä inhimillisiä olentoja.