Mä oon tässä viime päivien aikana oppinut yhden ihan mahtavan taidon.
Mä nimittäin olen oppinut puhumaan ongelmistani. Purkamaan sisintäni painavaa mustaa sotkua. Se on aikas hauskaa, mutta mä en todellakaan puhu mun ongelmistani keille tahansa. En ainakaan parhaille ystävilleni, kuraattoreille tai vanhemmille. Silloin asiat tuntuisivat liian vakavalta ja minun pitäisi itkeä jonkun olkapäätä vasten ja saada tuntea, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Vihaan sitä. Sääliminen tekee mut heikommaksi, katkerammaksi.
Mä puhun ongelmistani niiden kanssa, joilla menee vielä huonommin. Jotka ei pidä elämää mitenkään tärkeänä, vaan erittäin monimutkaisena pelinä, jonka yläpuolella he ovat. He eivät kuulu peliin, vaan ovat sen yläpuolella, polttavat tupakkaa kadunvarresa ja katselevat niitä, jotka ovat kuluttaneet peliin kaikki rahansa. Pidän heistä, näen heissä itseni.
Heidän kanssaan voi nauraa kaikille tappeluille, joihin on joutunut. Voi katsoa asioita taaksepäin ja nauraa niille, kisailla, kummalla meni huonommin.
Yksi näistä ihmisistä on Tatu. Tatu on turhautunut teinipoika, joka on kotoisin pienestä kylästä Pohjanmaalta. Sitä tuntee itsensä niin vapautuneeksi, kun voi nauraen keskustella läheisen ystävänsä hyväksikäytöstä, rakkaan sedän alkoholisoitumisesta ja kadulla pyssyllä uhkailleesta juoposta.
Tatu pistää paremmaksi ja kertoo suvussaan tapahtuneesta insestistä, siitä, kuinka hän kymmenvuotiaana oli ainoa sukujuhlissaan selvinpäin oleva ja joutui vahtimaan, etteivät vanhemmat miehet tippuisi saunavuorollaan kiukaaseen, ja kuinka hänen isänsä oli nakkijonotappelussa puhkaissut keuhkonsa ja saanut ehdonalaisen vankeuden pahoinpitelystä ja teräaseella uhkailusta.
Tatu on mahtava. Se on kovis, ihan niin kuin minäkin. Me ei säälitä toisiamme.
Sen takia me ollaan ystäviä.
Oot ihana.
VastaaPoista